MOVE – kun suomalainen lapsi unohti miten kävellä
Kun keski-ikäiset ruuhkavuosien armoilla eläneet urapyrkyrit kaasuttivat kohti tyypin 2. diabetesta tiedettiin ongelmia syntyvän myös jälkikasvuun. Liikkumisen ja terveellisten elämäntapojen malli tulee kotoa. Tupakoimattomien vanhempien lapsilla on paljon pienempi todennäköisyys tupakoida kuin sauhuttelevien lapsilla. Malli ruokailuun ja liikuntaan tulee myös kotoa. Kun työn fyysinen kuormittavuus siirtyi henkiseksi, polkupyörät vaihtuivat autoihin, alkoi ihmiselon lihavuuden aika.
Nyt tulokset alkavat näkyä lapsissa. Joka neljäs kahdeksasluokkalainen ei pysty istumaan selkä suorassa lattialla. Kestävyys kunnossa ongelmat ovat vielä huolestuttavampia, sillä peräti 40% tytöistä ja pojista sijoittuu heikoimpaan kategoriaan. Huonolla kunnolla alkaa olla jo vaikutusta arkijaksamiseen.
”Move! on perusopetuksen 5. ja 8. vuosiluokkien oppilaille tarkoitettu fyysisen toimintakyvyn mittaus- seuranta- ja palautejärjestelmä, jonka keskeisenä tarkoituksena on kannustaa lapsia ja nuoria omasta terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimiseen. ”
Jopa urheilua harrastavilla nuorilla ja lapsilla arkiliikunta ja liikkumismäärät jäävät pieniksi. Yksi syy tähän on moottoriajoneuvojen käyttö. Viattomasta avusta viedä lapset harrastuksiin tuleekin helposti suuri pahe. Koululiikuntaa on liian vähän. Liike uupuu.
Mistä tämä sitten kaikki lähtee? Vastuu lasten liikuntakasvatuksessa on ensisijaisesti vanhemmilla. Jos kotoa ei tule liikkumisen mallia, ei voida olettaa lapsen ymmärtävän liikkumisen tärkeyttä. Pihapelit ovat jääneet ja tilalle ovat tulleet kännykkä ja pleikkari niskavaivoineen. Ryhti on siirtynyt etukumaraan, pää painuu eteen. Ruuhkavuosien kiireessä padin hankinta on helppoa viihdettä lapselle eikä sido vanhempia.
Paljon vikoja, mutta onko meillä ratkaisuja? Kustannustehokkaita muotoja on monia. Ensimmäinen erä voitetaan liikuttamalla vanhempia. Kun vanhemmat harrastavat, liikkuvat lapsetkin paremmin. Työviikkoon voisi sisällyttää työpaikkaliikuntaa kuten muun muassa poliiseilla ja palomiehillä jo onkin. Vähävaraisten lasten harrastamista tulisi tukea, jotta harrastukset eivät jää kustannuksista kiinni. Kuitenkin tärkein työ tehdään ennen ala-asteikää, jossa liikuntaan opitaan kotona eikä ohjatust.
Uusien liikuntamuotojen kuten parkourin ja skeittauksen suosion kasvaessa ohjatun liikunnan tärkeys vähenee ja liikunnan tapakulttuuri kasvaa. Liikunnan pitää olla riemukasta ja elämyksiä antavaa. Se alkaa pienistä liikkeistä kävelyn kehittyessä ja jatkuu läpi ensi vuosien enimmäkseen kotona. Jos vanhemmilla ei ole aikaa tehdä liikunnan suhteen myös kasvatustyötä, on koululle jätetty liian kova pala purtavaksi.
Vanhempien ja lasten yhteisliikuntaa tulee tukea. Nämä voisivat olla ohjattuja toimija, jotta liikkumattomat vanhemmat oppisivat itsekin samalla lapsiaan tukien. Aikaiset interventiot lasten liikkumiskäyttäytymiseen tulisi siirtää neuvoloihin, joka samalla tarkoittaa neuvolahenkilökunnan kouluttamista tai liikuntaohjaajien palkkaamista. Tämä vaatii rahaa. Toisaalta jos laskemme kuluja, joita liikkumattomat lapset aikaansaavat, ei panostus aikaiseen interventioon tuskin ole iso menoerä säästöihin verrattuna.
Suomalaisen sairaudenhoidon juuri on muutenkin puutteellinen terveydenhuolto. Resurssit valuvat oireiden hoitoon sen sijaan että panostaisimme terveyden ylläpitoon. Liikunta on yksi tällainen komponentti. Siksi SoTe-uudistuksen budjettikeskusteluissa tulisikin rohkeammin ottaa kantaa siihen, miten saamme riittävän volyymin ennaltaehkäisevään töihin ja uskaltaa rohkeasti tehdä pitkäkestoisia suunnitelmia vain tekohengityksen sijaan. Työ on vaativa, sillä sairaudenhoito natisee liitoksistaan jo nyt. Mutta mikään muutos ei ole merkittävä, jos sen tekeminen on helppoa. Lapsissa on kuitenkin tulevaisuus, joten on aika alkaa panostaa varhaisiin interventioihin sekä lasten liikunnan ja terveystiedon lisääntymiseen. Muuten 20-vuoden päästä ongelmat ovat moninkertaiset nykytilanteeseen verrattuna.
Hyvä teksti, lisäyksenä neuvolan lisäksi myös varhaiskasvatukseen tarvitaan liikuntaneuvojia/liikunnanohjaajia, jotka voisivat olla perheen arjessa mukana auttamassa ja tekemässä. Niin, että apu ja ohjeistus on matalan kynnyksen toimintaa ja siellä missä perheet ovat. Varhaiskasvatushenkilöstö ei ole riittävän koulutettuja liikuntaan. Liikunta on näennäistä ja varmasti kaikki siellä toimivat yrittävät parhaansa kykyjensä mukaan. Osaamista ja resursseja ei vaan yksinkertaisesti ole riittävästi, jotta liikunnalliset tavat juurtuisivat ja niitä pääsisi aidosti opettamaan ja käymään läpi perheiden kanssa.