Kun viimeinen nosto on nostettu
Toivon että jaksat lukea tekstin loppuun. Yhden asian lupaan, en kirjoita kiitoksia enkä muistelmia. Niiden aika on sitten, kun se viimeinen alas-komento on tullut ja viimeistä kertaa ne kolme valoa palavat lavalla.
Urheilu on antanut minulle aivan valtavan paljon. Niin paljon, että olen kilpaillut nyt lähes tauotta 16-vuotta. Väliin on mahtunut kaksi vuotta taukoa kansainvälisistä kisoista, mutta ei yhtään kisaamatonta vuotta. Olen päässyt rakentamaan itseluottamustani, hyväksymään kehoni ja tuntemaan onnistumisen tunteita. Olen luonut ihmissuhteita, uraa ja matkustanut maissa, jotka olisivat varmaan jääneet ikuisesti tuntemattomiksi. Urheilu on ollut rikkaus. Tai sanotaanko näin, urheilu on ollut sijoitus.
Se ei ole kuitenkaan ollut aina ruusuista. Rasitusmurtumat tulivat jatkuvasta ylirasitus tilasta, joka johtui sekä liian pienistä kalorimääristä että unettomuudesta olympiakarsintojen venyessä. Olin aina halunnut lopettaa olympialaisiin, mutta jääminen ulos pakotti jatkamaan. Purin hammasta. Pyrin vielä kovempaan kuntoon ilman, että edes tiesin miksi. Pian kuitenkin tajusin, etten halua lopettaa loukkaantumiseen. En halua, että urheilusta jää väljähtäneen skumpan maku suuhun. Haluan nauttia urheiluni raakana.
Kun painoluokat julkaistiin, tajusin miten vaikea olympiakarsinta olisi minulle. Edessä olisi tiukka painonveto 59 tai isompien kilojen liikutus ja oman massan kasvatus. Olen 34-vuotias, ja molemmat vaihtoehdot tuntuivat vastenmieliseltä.
Kun urheilu-uraa on jatkunut riittävän kauan, tulee hetki, jolloin vaakakupissa luopumisen määrä ei ylitä enää niitä hyötyjä ja hyvänolontunteita, jota ammattimainen urheilu antaa. Tulen jakamaan teille uraniaikaisia tarinoita nyt kevään aikana blogikirjoituksissani, joten en sukella sinne vielä.
Urheilu on maksanut minulle monia ihmissuhteita, äärettömän suuren summan rahaa, ammatillisen taantumista lääketieteen parissa, juhlia, hautajaisia, festareita, kahvihetkiä, läsnäoloa. Se on tehnyt minusta egoistisen narsistin himotessa vain paremmaksi siinä omassa kuplassaan (tämä on elinehto yksilöurheilussa). Ja aina se ei ole tuntunut olevan kannattavaa. Kun viimeiset kaksi vuotta olen kuntouttanut selkää, on mielessä ollut ennemmin vitutus kuin hyvä fiilis. En halunnut lopettaa uraani niin.
Kisasin joulukuussa MM:t vaikka olin vielä kuntoutuksessa kesken. Sijoitun sijalle 13. joka on urani toiseksi paras sijoitus. Kisasin vain siksi, että minulla puuttui kv-näytöt siltä vuodelta ja jotta saisin opetusministeriön apurahan. Tulos oli minulle kehno, mutta askel askeleelta olin palaamassa lavoille ja kohti karsintoja. Lavalla oli hauskaa, mutta se ei tuntunut omalta. En halunnut enää kilpailla peläten sattuuko vai ei. Ei sattunut. Ei tullut tukirahoja, joten virallisesti en ole siis enää ammattiurheilija. Jälleen yli vuoden ammattimaista urheilua tehneenä taloustilanteen ollessa mikä on taloudellinen uhraus järjetön. En jaksa enää lainata vanhemmilta rahaa kisamatkoihin. Tämä saa olla se viimeinen kesä, kun elän lainarahalla urheillakseni täysipäiväisesti. Haluan tältä elämältä muuta. Minulla on hyvä työ, jota rakastan. Haluan turvan ja tasapainon elämään.
Päätös on minulle hyvin selkeä ja viimeistään nyt, kun kukaan ei vaadi minulta enää mitään, haluan ilmoittaa lopettavani kilpaurheilun painonnostossa EM-kilpailuihin 18.4. Minun tavoitteenani on nousta takaisin mitalikantaan, lopettaa ilman kipua ja muistaa urheilu sellaisena, mitä se on ollut parhaimmillaan. Se on ollut sitä, että myyt viimeiset sijoitukset vain siksi, että voisit levätä enemmän. Säästät kesätyörahat, jotta pääset marraskuussa MMiin. Herään kuudelta lenkille, koska tiedät sen tekevän sinusta paremman urheilijan. Enkä halua sen tuntuvan uhraukselta, vaan mahdollisuudelta. Nyt se tuntuu siltä. Minun viimeinen mahdollisuuteni, missä toissijaista on, onnistunko. Ensisijaisesti tärkeintä on, että uskon taas itseeni. Luotan itseeni ja omaan kroppaani.

Minulla on ensimmäistä kertaa aikoihin fokus, motivaatio ja into siihen, mitä olen tekemässä. Olen aikataulussa. Nautin harjoittelusta ja pitkästä aikaa tuntuu hyvälle se, että teen tämän viimeisen kerran ja teen sen vain itselleni. En ole velkaa kenellekään.
Aion kilpailla vielä kolme kilpailua (olettaen ettei Bundesliiga-joukkueeni pääse finaaliin). Suomessa viimeinen kilpailuni on 25.-26.2 riippuen omasta painostani Karvian SM-kilpailuissa. Lisäksi kilpailen Karslruhessa 11.3 sekä Armeniassa EM-kilpailut 18.4. Salaa toivon, että monet teistä eksyvät paikalle sanomaan hei. Koska niin haikealta se tuntuu, lopettaa jotain sellaista, joka on ollut elämässäni niin pitkään. Mutta nuoremmat ja nälkäiset odottavat, minun työni on painonnoston kilpaurheilun parissa tehty.
Nyt on aika viimeiselle kisakaudelle.
xoxo
Anni
Jotenkin mahtavaa tämä sun suoruus ja rehellisyys.
Somessa sua jo pidempään seuranneena arvostan älyttömästi kaikkea sinussa.
Tsempit viimeisiin kisoihin ja sitten ”opettelemaan” tätä pulliaisen arkea.
Sulta jos joltain sekin onnistuu helposti.
Moi!
Itse lopetin urheilu urani viime keväänä ja kirjoitus kosketti! Vain toinen urheilija tietää mitä käyt läpi ja tuut käymään! Vaikka tietää mielessään ja kehossaan et lopettaminen on oikea päätös niin se on äärettömän vaikeeta varsinkin noin huippu urheilua kuin sinä olet!
Isot zemit kevääseen ja kisoihin!